Tää on vaivannu mua pitkään ja päätin että haluun jakaa tätä vähän muiden kanssa. Enkä tiiä miks, mutta tässä nyt on vaa sitä jotain mistä haluun julkisesti puhua.
Jos joskus eksyn johonkin isompaan porukkaan missä tuttuja naamoja, niin mulle tulee ihan kamalan vaivaantunut olo. Haluaisin puhua kaikille
(siis tää ei päde kaikkialla!
), mutta en uskalla sanoa mitään kun pelkään mitä kaikki ajattelee silloin musta. Se on täysin väärin. Koskaan ei saisi ajatella sitä, että
mitähän toi musta saattaa nyt ajatella ku sanon sitä yms.
Jokainen meistä elää sitä omaa elämää eikä kukaan voi tulla siihen sanomaan että
jos et tee noin niin sitten tää oli tässä, jos teet sillain niin vittu kiroon sut alimpaan helvettiin. Valitettavasti tunnen muutamia ihmisiä jotka luulee itestään liikoja.
Mä päätän että nyt tehään näin ja sä teet kans. Hei dyyd, ei se mee niin. Ei kukaan voi päättää mitä sä saat tehä ja mitä et. Sä voit ihan ite päättää siitä. Eikä kukaan voi sun omista valinnoista suuttua teet sä sitten mitä tahansa. Jos näin olisi, että joku suuttuisi niin ei se oo mikään oikea ystävä.
Oon saanut pettyä niin moneen ihmiseen tässä vuosien aikana, että tekis mieli heittää niitä kirveellä päähän, ehkä ne sitten oppis jotain? Ehkä tai sitten ei.
Musta on alkanut vaan tuntua siltä, että kukaan ei saa olla enään oma itsensä missään. Jos vähänki poikkeet jostain, niin sua aletaan haukkumaan. Esimerkkinä! On olemassa noita kaikkia jotka kulkee ja menee samanlailla
(pukeutuu samanlaisesti, puhuu, liikkuu yms)
, niin jos sulla vähäänkää on se just oma tyyli, niin sua pidetään täysin outona? Mikä syy tähän on? Pitäskö meijän kaikkien kulkee jossain kaupungilla täysin samanlaisina? Ei todellakaan. On hienoa jos joku uskaltaa näyttää sen oman tyylinsä ja mennä sen mukaisesti.
Ite ainakin voin ottaa jonkun potkupuvun ja mennä tuolla kylällä tai sitten isomassa kaupungissa se päällä, oli sitten ihmisillä millasia katseita tahansa naamallaan tai jos joku alkais sen jälkeen sanoon jotain että
vittu kui nolo oot, ku meet jollai haalaril tuol kaupungis niin ei se paljoo mua liikuta.
Tai myöskin on se toinen juttu et ku pitää arvostella toista ulkonäön perusteella.(
en ala väittämään sitä ettenkö itse oisi sitä joskus tehnyt, mutta mua hävettää se ja siitä kertominen) Jos näkee jonkun ihan tavallisen tytön/pojan jolla saattaa olla naamassa finnejä tjtn niin jossain kävelevän vastaan ja ollaa siinä kavereitten kanssa niin sitte aletaan huutelemaan sille kaikkea törkyyksiä? Tai ihan vaan sanotaan jolleki et
vittu ku oot ruma, miten kehtaa naamaas näyttää? Siihen ite voisin lisätä että kyllä naamaani uskallan näyttää mut miten sä voit elää ittes kanssa ku oot noin säälittävä että sanot jotain tollasta.
Entä jos netissä haukutaan toista? Yks asioista kans mitä en vaan voi käsittää. Mitä järkeä siinä on? Netti ei ihan ole sitä varten että täällä haukutaan muita ihmisiä. Jos joku näyttää erilaisemmalta kuin joku toinen, niin antaa sen olla.
Yrittääkö ihmiset hakee sillä jotain kun pitää hirveesti arvostella tai haukkua muita?
En ole koskaan jakanut tätä kenenkään kanssa. Nyt mä päätin että teen sen!
Yläasteen ajan mulla on ollu se ikuinen yksinäisyyden tunne. Olin kaiket päivät vaan koulussa yksin, ei sillä etteikö mulla olisi ollut muutamia ystäviä. Oli mulla! En halunnu ees välillä välkältä mennä tunnille, jäin notkuilee käytäville. Mulle keksittiin niin monia haukkuma nimiä yläasteen ajan, varsinkin mun luokkalaiset pojat. Olin aina vapaa-ajalla että mä sanon seuraavana päivänä niille suoraa, mutta koskaan en uskaltanut. Mua pelotti! Olin niin ujo tyttö. Välillä en halunnut edes lähteä kouluun aamusin kun en jaksanut kuunnella sitä että mua nimiteltiin. No sitä kesti sen koko yläasteen ajan, olin ihan loppu. En jaksanut edes 9lk miettiä kunnolla mihin hakisin opiskeleen, niin päätin että ei sillä varmaan väliä oo. Otetaan summassa joku. Niin mä tein. Opiskelen siis nyt kaupan ja hallinnon alaa. Yläasteelta kun pääsin pois, niin sillon se oli niin ihanaa kun pääsin siitä paskasta pois, mua ei enään haukuttu. Silloin myös kaikki muukin muuttui! Tulin enemmän muiden kanssa juttuun, sain uusia kavereita kenen seurasta yläasteella vain haaveilin, uskalsin sanoo asioita muille. Kauppiksen ekana päivänä sain heti uusia kavereita. Oli niin ihanaa, kun mua ei haukuttu. Olin fiiliksissä. En ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta todellakaan pitkään aikaan mikä mulla oli sinä hetkenä.
